Muovikazzi Italiassa matkakertomus ja muuta luritusta Muovikazzi Italiassa 27. elokuuta1983. Vasemmalla Jarmo etsii oikeata säveltä 22-Pistepirkolta lainatusta miniurusta. Rumpalipoika (takana) on Itävallasta, Martin Wiech on jätkän nimi. Basistipoika Petri on Puolangalta. Kuvan otti Pistepirkkojen kaveri Paavo Tuomainen Utajärveltä.   Vuonna 1983 käväistiin Italiassa keikalla. Meillä oli sinä vuonna kaksi keikkaa, ensimmäinen Puolangan ala-asteen jumppasalissa ja toinen viikkoa myöhemmin Palmanovassa Pohjois-Italiassa. Molemmat keikat on muuten nauhalla. Molemmilla keikoilla soitti myös kaveribändi 22-Pistepirkko. Leppäkerttu-pojat jatkoivat ahkerasti biisienvärrkäilyä ja tekivät kovasti töitä musiikkinsa eteen. Niistä tuli suuria. Muovikazzista ei tainnut tulla yhtään mitään. Se Italian keikka saatiin aika lailla sattumalta. Rumpalipoika (ja urkuri) Väisäsen Jukka ja minä oltiin Eurooppaa kiertämässä Lada-merkkisellä perheautolla Mika Taanila-nimisen heppulin kanssa. Käytiin ainakin Länsi-Saksassa, Hollannissa, Luxemburgissa, Ranskassa, Espanjassa ja Italiassa. Taanilan Mika tunsi yhden hepun nimeltä Fabio Zigante Pordenonessa. Siellä käytiin kylässä. Kuinka ollakaan, Fabio-heppu oli juuri keittänyt spagettia kun soitimme ovikelloa. Nälkäisiä kun oltiin niin syötiin pojalta pastat pois. Siinä spagettia popsiessa ilmoitti Fabio että yhdessä muiden kavereiden kanssa on hän järjestämässä rockfestivaaleja Palmanova-nimisellä paikkakunnalla. Kysäisi että halutaanko me soittaa siellä. "Eiköhän me voitais" tai jotain semmoista vastattiin. Mikan bändi Sunvot (yhdessä Anton Nikkilän kanssa) oli pistetty jo kirjapainoon lähetettyihin julisteisiin. Siispä hekin (tai siis Mika) kiitti kutsusta. Kavereille kans Hommattiin vielä 22-Pistepirkkokin sinne festareille. Jo pitemmän aikaa oltiin me hommailtu toisillemme keikkoja. Pistepirkon pojat (Asko, Hannu ja Espe) soittivat meille jos Muhokselta päin löytyi jotain ja minä soittelin pojille jos Puolangalla päin tapahtui jotain. Siihen aikaan (80-luvun alussa) tapahtuikin paljon. Vähän joka puolella soiteltiin silloin tällöin. Paitsi vuonna 1983. Silloin me viihdyttiin paremmin harjoituskämpällä kunnantalon kellarissa. Siellä oli niin lämmintä ja viihtyisää. Kiva juttu muuten, me oltiin Italiassa joskus heinäkuun puolessavälissä. Lähetin Pistepirkon pojille pikakirjeen, jossa kerroin keikasta. Puhelimella ei päästy perille. Siihen aikaan ei Italiasta voinut soittaa Suomeen muuten kuin keskuksen kautta tilaamalla. Fabio tilasi puhelun meille, mutta kun puhelin soi Kerästen kotona Utajärvellä, ei Askon ja Hannun vanhemmat tajunneet mistä oli kysymys kun keskusneiti yritti sanoa niille italiankielellä että "uno momento, soitan puhelun tilaajille että yhteys on saatu" tai jotain sinne päin. Utajärvellä lyötiin luurin kiinni aina ennenkuin meidät hälytettiin langan toisessa päässä. Niin se pikakirje, se ei ollut tullut perille kun me kaksi viikkoa myöhemmin oltiin takaisin Puolangalla. Eikä se ollut tullut vieläkään perille kun me jo tultiin Italiasta keikalta reilu kuukausi myöhemmin. Joskus syyskuun lopulla tuli kirje perille. On siinäkin pikakirje. Lähetin muuten siskolleni Vaalaan pikakirjeen samaan aikaan, samanlaisessa kuoressa ja kaikki. Kesti vielä kuukauden verran, ennenkuin siskoni kirje tuli perille... Seitsemännumeroinen keikkapalkka Mihinkäs nyt jäätiinkään? Joo, saatiin festivaalikeikka. Ei me rikkaaksi tultu vaikka olikin ensimmäinen "Euroopankiertue". Miljoona (1.000.000) liiraa saatiin kolmeen pekkaan, millä maksettiin meilkein bussin vuokra. Muutama sata mieheen piti vielä heittää bensoihin ja silleen. Mutta oltiinpahan yhtä (helvetin mukavaa) kokemusta rikkaampia. Sillä ensimmäisellä kerralla kun oltiin Italiassa saatiin muuten käydä studiossa soittamassa. Ensimmäistä kertaa. Ei se ollut mikään kaksinen studio, neljä raitaakin vain, mutta mukavaa meillä oli. Taanilan Mika soitti bassoa ainakin yhdessä biisissä (Kesän suurin vesipisara) ja Jukka lauloi yhden biisin (Leuat). Samalla purkitettiin myös "Tulitikkua lainaamassa" ja "Kadonnut meikkipussi". Niihin biiseihin tehtiin vielä videotkin kaupan päälle, "hand made quality". Videossa haudattiin mm. yks kuollut rotta. Kerran aikaisemminkin soiteltiin ja nauhoiteltiin sillä reissulla. Se oli Toulousessa, Ranskassa. Tavattiin pari nättiä ja mukavaa tyttöä kadulla keskellä päivään ja tultiin hyvin juttuihin. Vietettiin yö niiden kämpillä ja soiteltiin. Ihan viattomasti. Tytöt (Sylvie ja Christine) tekivät yhteen biisiin sanat ranskankielellä ja me tehtiin siihen sävel. Siitä tuli hieno kappale. Lisäksi lauloivat tytöt suomeksi "Kesän suurin vesipisara" ja me hymyiltiin. Minä soitin bassoa, Jukka kitaraa ja Mika tamburiinia. Yläkerrasta tuli yks täti huutamaan kun me soitettiin musiikkia (aika isolla) keskellä yötä. Mukavaa. Sillä reissulla tapahtui kaikkea muutakin hauskaa, mutta siitä tulee kirja, jos kaikki muistiin pistän. Hypätään vähän ajassa eteenpäin.

Tämmöisiä kuvia sitä tuli kun me paikallislehdelle poseerattiin ennen Italiaan lähtöä, Petri (huilu suussa) ja minä (sormi ojossa). Kuva otettu harjoituskämpällä Puolangan kunnantalon alakerrassa.   Meidän oli tarkoitus kerätä vähän rahaa sitä Italian reissua varten sillä Puolangan ala-asteen keikalla. Pistepirkkokin oli mennyt ja voittanut rockin SM-kisat vajaa vuosi aikaisemmin. Kolmaskin bändi soitti, Palapeili Ämmänsaaresta. Mutta ei silloinkaan rikastuttu. Yks tyyppi maksoi pääsymaksun (5 markkaa!) mutta me annettiin sillekin rahat takaisin kun ei ketään muita tullut. Palapeili ei ruennut soittamaan, mutta Pistepirkko ja me soitettiin. Meillä ainakin oli hauskaa, keksittiin uusia biisejä keikan aikana ja soiteskeltiin puolen tunnin verran. Me tapulteltiin toisillemme. Rumpali ei lähtenyt mukaan Rumpali-poika Jukka sai päähänsä, että se haluaa lopettaa musisoinnin tykkänään. Kirput ja punkit ja mitkä lienekin söivät sitä sieltä täältä kesän reissulla, eikä Jukka enää toista kertaa halunnut Italiaan elukoiden syötäväksi. Ei me Petrin kanssa sitä kummemmin mietitty, ajateltiin että on niitä rumpaleita siellä varmaan yllin kyllin. Basso- ja kitaralaukut kainalossa me lähdettiin Muhosta kohti. Liftaamalla. Ei sitä silloin kummemmin mietitty, mutta nyt se kuulostaa vähän kahjolta. Kuinkahan moni lähtee Euroopankiertueelle liftaamalla? Muhoksella hypättiin Pistepirkkojen messiin, muistaakseni. Vuokra-auto hommattiin kuitenkin Oulusta ja sieltä lähdettiin ajamaan etelää kohti.

Se Etelä oli kaukana mutta tuskin se matka ketään kiinnostaa. Bussin nimi oli Nissan Urban ja meitä oli mukana Petri, minä, Asko, Hannu, Espe, Tuomaisen Paavo, Taanilan Mika ja Anton Nikkilä (Mika ja Anton tulivat kyytiin muistaakseni Tukholmassa, me mentiin Ruotsiin Kokkola-Gävle laivalinjalla). No joo, Alppien ylitys oli aika jännää ja varsinkin Jugoslavien rajan yli tehty mutka. Tie, joka kartan mukaan oli ainakin asfaltoidun näköinen, olikin kiemurteleva kärrypolku, joka nousi vain ylöspäin ja ylöspäin. Aina silloin tällöin oli tien vieressä kyltti joka kertoi kuinka korkealle sitä on tullut kiipeiltyä. 2000 metrin kyltin luona oltiin pilvien sisällä ja silloin pistettiin auto parkkiin. Soittimiahan meillä oli kyydissä ja soittajiakin vaikka muille jakaa, siispä päätimme pitää impovisoidun konsertin vuorenrinteellä pilvien keskellä. Mukavaa.

Jugoslavian ja Italian rajalla alkoivat tullimiehet vituilemaan ensimmäistä kertaa. Petri sattui nukkumaan tosi sikeästi just silloin kun tullimiehet olis halunneet "jutella" sen kanssa. Eihän me mitään älykästä kieltä osanneet, vähän englantia, vielä huonommin kuin me. Kitaralaukut ne kannatutti sisälle tulliin ja niitä ne ihmetteli aikansa. Sattui näin, että meillä kaikilla oli kitaralaukuissa semmoiset pussit, jotka imee kosteutta itseensä ja pitää kitaralaukun kuivana. Minä en vieläkään tiedä edes suomeksi että mitä ainetta niissä pusseissa on ja yritäpä sitten sanoa se englanniksi. Tullimiehet kun alkoivat kuulostelemaan meitä että mitäs ihmeen huumepusseja nämä on tai jotain vastaavaa. Päästiin me kuitenkin jatkamaan matkaa ilman mitään isompaa suunsoittoa. Ilmeisesti äijät olivat nähneet vastaavanlaisia pusseja aikaisemminkin. Italiassa vieteeiin ensimmäinen yö Pordenonessa vanhassa maalaistalossa lepakoiden ja kukkojen vartioimana. Festivaalit pidettiin Palmanovassa, joka sijaitsee noin 80 kilsaa Venetsiasta pohjoiseen. Se on semmoinen roomalaisten aikoinaan rakentama kaupunki, jossa on muurit ympärillä ja taivaalta katsottuna muodostaa se muuri kahdeksansakaraisen tähden. Autolla ajo on keskustassa kielletty ja kaupunki on näkemisen arvoinen vaikka Muovikazzi ei ehkä enää siellä esiinnykään. Complotto Internazionale Complotto Internazionale oli festivaalin nimi. Juhlat olivat kaksipäiväiset ja samaan syssyyn juhlivat paikkakuntalaiset muutenkin "vin mondoa", viinikuukautta. Sato oli kai valmis tai jotain semmoista. Muovikazzin, Sunvotin ja Pistepirkon lisäksi esiintyi hirveä lauta syntikkabändejä eri puolilta Eurooppaa ja pari muunkin tyylistä bändiä. Festarit pidettiin jalkapalloareenalla ja bändit soittivat TV-aparaatin sisällä. Lava oli tehty ihan valtavan kokoisen telkkarin näköiseksi. Mikä parasta, aina bändien välillä heijastettiin videofilmejä esiripulle. Nähtiin Sex Pistolsia, Ramonesta ja vaikka mitä jättiläismäisen kokoisena ja helkkarin hyvällä äänellä. Mukavaa. Paikan päällä alkoi Petriä ja minua pikkuhiljaa kiinnostamaan että kukahan meidän bändissä soittaa rumpuja seuraavana päivänä. Kysyttiin Anton Nikkiltä että jospa hän vois taputella tahtia. No mikäpäs siinä, hän sanoi. Mikakin tarjoitui soittamaan urkuja. Harjoitella vain täytyisi. Kysyttiin niiltä mukavilta festarijärjetäjiltä että löytyisköhän kamoja jostain, pitäis harjoitella... Ei me sitäkään silloin sen kummemmin mietitty. No, nehän hommasivat jostain ihan kelvolliset kamppeet. Yhden aikaan yöllä oltiin saatu hilut yhteen paikkaan (kaupungin muurin sisälle, portin yläpuolelle!) ja alettiin veivaamaan Velvet Undergroundin biisejä. Ajateltiin nääs soittaa vain Velvet-biisejä. Joku saksalainen jätkä tuli meidän messiin, se joi viskiä koko ajan ja kymmenen metriä kauempana yritti jotkut raukat nukkua. Taidettiin häiritä vähän niiden yöunta mutta meillä oli ainakin mukavaa. Anton ja Mika tulivat jostain syystä toisiin ajatuksiin seuraavan aamuna ja meidän upo-uusi bändimme oli jo hajonnut. Cest la vie. No, olihan meillä monta tuntia aikaa ennen illan keikkaa. Me asuttiin siellä jalkapallokentän pukukopeissa ja alueella pyöriskeli kaikenlaisia muusikon näköisiä tyyppejä. Minä nykäisin yhtä rumpalin näköistä (?) jätkää hihasta ja keskustelumme kävi suurinpiirtein seuraavaan tapaan: - Terve. - Terve. - Yhtyeemme tarvitsisi yhden rumpalin. Haluaisitko tulla soittamaan siinä tänään? - No mikäpäs siinä. Jätkä oli Itävallasta, Wienin kaupungista ja totteli nimeä Martin Viech. Vähän aikaa juteltuamme tuli ilmi, että meidän musiikkimakumme oli lähes identtinen ja satuttiinpa diggaamaan semmoisia oudompia ilmestyksiä kuin Television Personalities ja Young Marble Giants. Vähän kauemmin juteltuamme ei Martin millään luopuisi rumpalin paikasta bändissämme. Olipa meillä tuuria taas. Pukuhuoneessa kuuntelimme kasetilta miten meidän biisimme menee ja Martin taputteli polviinsa. Oltiin valmiita illan koitoksia varten.

Tämännäköinen valokuvakopio löytyi kaakkupurkin pohjalta. Vasemmalla rumpalihirmu Martin Viech, keskellä basistihirmu Petri Väisänen ja oikealla tennistähti Jarmo Haapamäki. Kuvan näpsäytti Paavo Tuomainen Utajärveltä. Kuva on siis otettu Italian Palmanovassa. Ajankohta: päivä meitin keikan jälkeen elikkä 28. elokuuta 1983.

Festivaalien alku myöhästyi ehkä puolen tunnin verran ja aikataulua piti kiristää. Jostain syystä päättivät järjestäjät lyhentää Muovikazzi-nimisen bändin soittoaikaa. Luulivatkohan ne että meidän esiintyminen vois mennä pipariksi... Ei kai. Vaikka ei me silloinkaan mitään ihmetelty. Kun ne sano että te saatte soittaa vain kolme biisiä niin me vain sanottiin "okei" eikä siinä sen kummempia. Kolmetuhatta kilometriä ja kolme kappaletta. Okei. Kolmen piisin ihme Kolme biisiä tais olla ihan sopiva määrä meille. Me soitettiin "Kesän suurin vesipisara" (Piiiitkä urkusoolo: "Onneks ei oo Jukka täällä niin ei oo progelukkoa!" sanoin yleisölle, Jukka aina lopetti soiottamasta jos tuli liian pitkä soolo), "Pieni auto kulki pitkin katua" (vai mikä sen nimi on) ja "Kadonnut meikkipussi". Kaksi viimeistä kitaran kanssa, eka biisi Pistepirkolta lainatun Yamaha pikku-urun kanssa. Oli tosi mukavaa soittaa ja yleisökin tuntui tykkäävän kuin hullu puurosta. Mie lauloin vain suomeksi ja höpötin vaikka mitä kappaleiden välissä, suomeksi koko ajan. Yleisö huusi ja hurrasi ja alkoivatpa huutamaan tahdissa "Viva Petri" kun meidän rumpalipoika niitä siihen yllytti. Ei millään olis haluttanut lavalta pois mutta pakko oli. Mutta ois voinu mennä häneksikin koko homma jos oltais neljättä piisiä alettu höyläämään. Tiedä häntä. Yleisöä? Ei niin hirveästi. Joku sanoi 1500, joku 2000. Siltä väliltä ilmeisesti. Me soitettiin kolmantena bändinä ensimmäisenä päivänä- Pistepirkko soitti toisena päivänä ihan viimeisenä bändinä. Wow! Pojat heittivät tosi komean keikan, ihan varmasti parhaan keikkansa siihen mennessä. Viimeinen biisi oli Troggsin "Wild Thing" ja siinäpä sitä ytyä vasta oli. Harmi vain, että tämä oli kolmen aikaan yöllä ja hirveän moni oli lähtenyt jo kotia. Sunvot ei muuten soittanut ollenkaan, ne antoi esiintymisaikansa kiltisti Pistepirkolle. Ei me mitään riitaista porukkaa oltu. Mullakin oli Hannun farkut jalassa esiintymislavalla kun me soitettiin. En muista miksi. Kai ne oli tyylikkäät.

Hannu "P-K" Keränen, Esa "Espe" Haverinen, Asko "Kersa" Keränen, 22-Pistepirkko. Kuvat © Jarmo Haapamäki 1983

 

| haluan nähdä loputkin | sarjakuvia minä haluan | aloitussivulle |

Klikkaa Hunajaa-banneria jos haluat selailla eteenpäin Muovikazzi Fan Clubin kotisivulla.

Klikkaa tätä banneria jos haluat soudella The Soul Preachersin kotisivulla.

 

Hunajaa

Elä ihmisiksi. Älä nuoleskele rautakankea pakkasella. Jätä viesti vieraskirjaamme.
Webmaster: Jarmo Haapamäki